Ilmailumuseoille valtakunnallinen kokoelmapolitiikka

Ilmailumuseoille valtakunnallinen kokoelmapolitiikka

Museoiden materiaalibulimia ja sen seuraukset.

Museonjohtajan palsta on ollut anteeksiantamattoman pitkään ilman uusia kirjoituksia. Pyrin parantamaan tapani. Samalla toivon, että esittämäni radikaalitkin ajatukset toimisivat keskustelunavauksina ja avaisivat näin ajatusmalleja ilmailumuseoiden tulevaisuuden turvaamiseksi.

Mutta asiaan. Uudelle museolle on tyypillistä materiaalin haaliminen ilman sen suurempaa valintaa. Museon on kartutettava kokoelmiaan, jotta se saavuttaa asemansa museokentässä. Ilman kokoelmia ei ole kävijöitä ja ilman kävijöitä museo jää kuriositeetiksi. Materiaalibulimiasta on kuitenkin vaikea päästä eroon, vaikka museo olisikin onnistunut vakiinnuttamaan asemansa. Siitä on tullut museon toimintapa, ja asiakkaatkin ovat tottuneet siihen, että museo ottaa mielellään vastaan materiaalia lähes kritiikittä.

Maamme ilmailumuseoiden kohdalla elämme nyt murrosvaihetta. Kokoelmien kartuttaminen, ainakaan lentokoneluokan esineillä, ei ole nykyisissä tiloissa enää mahdollista. Kaikki näyttely- ja säilytystilat ovat viimeistä nurkkaa myöden täynnä. Julkisen rahoituksen saaminen laajennuksiin on kilpistynyt kerta toisensa jälkeen jo vuosia. Perusteluna suunnitelmien torppaukselle on ollut milloin lama, milloin taantuma. Yhtä kaikki olemme nyt tilanteessa, jossa jo museoitua materiaalia on alettava karsia, mikäli haluamme museoida tämän päivän materiaalia tulevaisuuden museokävijöille ja tutkijoille. Valintaa, joka olisi pitänyt tehdä materiaalia vastaanotettaessa, on tehtävä nyt.

Osa poistettavasta materiaalista on syystä tai toisesta romutettava, osa voitaisiin myydä, osa lahjoittaa eteenpäin joko muihin museoihin tai keräilijöille. Museoeettisesti olemme tietenkin heikolla jäällä. Museo on totuttu pitämään paikkana, jossa materiaali säilyy ”ikuisesti”, tai ainakaan sitä ei myydä eteenpäin. Ennakkotapauksena olkoon sveitsiläinen taidemuseo, joka joutui lopettamaan toimintansa. Koska tämän modernin taiteen museon teoksista ei oltu kiinnostuneita missään muussa museossa, teokset poltettiin. ICOM:n (YK:n alainen International Council of Museums) eettisten sääntöjen mukaan niitä ei voitu myydä. Sama problematiikka on nyt edessä ilmailumuseoissa. Mitä tehdään materiaalilla, joka ei ole soveliasta näyttelyyn ja jolla ei ole suurempaa museaalista arvoa? Tällaista on esimerkiksi hylkymateriaali, jonka ainoa museaalinen arvo on se, että se on lentokonealumiinia. Ja ehkä se, että kyseistä konetta on joskus lentänyt joku kuuluisa lentäjä.

Suomessa ei ole valtakunnallista ilmailumuseaalisen materiaalin kokoelmapolitiikkaa. Tästä on seurauksena nykyinen materiaalin ”ylimuseoiminen” eli se, että samaa, erityisesti ilmavoimilta poistettua materiaalia, on monessa paikassa. Ja samaan aikaan museot potevat tilanpuutetta. Ylätason valtakunnallisen kokoelmapolitiikan luonnoksen kirjoittamisesta on sovittu syksyllä 2013 ammatillisesti hoidettujen ilmailumuseoiden (eli Suomen Ilmailumuseon ja Keski-Suomen Ilmailumuseon) kesken. Toivottavasti materiaalia museoihin ”lahjoittavat” tahot sekä muut ilmailumuseot ja kokoelmat voivat aikanaan hyväksyä sen omaksi ohjenuorakseen. Valtakunnallisen kokoelmapolitiikan tavoitteena on oltava museaalisesti arvokkaan materiaalin säilyminen, ei yksittäisen museon etu.

Valtakunnallinen kokoelmapolitiikka voidaan kirjoittaa maailmaa syleileväksi toivomuslistaksi siitä, mitä ilmailumuseoissa pitäisi olla. Nykyisillä resursseilla tämä ei kuitenkaan ole oikea tapa. Enemmänkin on hyväksyttävä rahoituksen ja tilojen niukkuus ja arvotettava materiaali sen mukaan. Arvotuksen perusteella materiaalia on myös voitava poistaa. Jotta resurssit riittäisivät tärkeimmän materiaalin säilyttämiseen asianmukaisesti, on vähemmän tärkeää materiaalia voitava tavalla tai toisella poistaa. Toive paremmasta tulevaisuudesta ei ole riittävä peruste säilyttää kaikkea museoon ”haalittua” materiaalia.

Jo nyt minulle on esitetty, että vanhemmasta päästä voisi hävittää esineitä, jotta saataisiin uutta näyttelyyn. Museaalisesti arvokkaan esineen poistaminen ei kuitenkaan nykyisellään ole mahdollista. Mutta entä, kun tullaan tilanteeseen, jossa tilaa ei kerta kaikkiaan ole uusien esineiden vastaanottamiseen? Jäävätkö museot staattiseen tilaan ilman mahdollisuutta kehittää kokoelmiaan (eli ylläpitää kiinnostavuuttaan)?

Uudessa valtakunnallisessa kokoelmapolitiikassa on määritettävä materiaalin ”ranking-lista”, eli se, mikä materiaali on museaalisesti tärkeämpää kuin toinen. On esimerkiksi  hyväksyttävä, että lentokone on tärkeämpi kuin mekaanikon huoltoauto (yhtään väheksymättä lentokonemekaanikkoja). Tehdyn listauksen mukaan on lopulta kyettävä ratkaisemaan myös järjestys, jonka mukaan materiaalia voidaan poistaa. Jos on valittava lentokoneen tai ajoneuvon välillä, lienee selvää, että ilmailumuseossa ajoneuvo poistetaan. Kimurantimpi kysymys sitten onkin se, kun valittavana on kaksi lentokonetta. Kuitenkin myös koneet on rankattava historiallisen arvonsa mukaan. Lopulta ilmailumuseaalisen materiaalin numero ykkösenä lienee jokin lentokone, mutta mikä, se on eri asia. Onko se Mersu, koska se nyt on Mersu? Vai onko se Hurricane, koska se on maailman toiseksi vanhin Mk I? Vai onko se Hansa, koska se on eniten maassamme koskaan valmistettu lentokonetyyppi? Todellisuudessa näin pitkälle ei tarvinne mennä, mutta periaatteessa tämän ajatuksen mukaan materiaali olisi jatkossa arvotettava valtakunnallisesti. Eri asia sitten on se, missä museossa tai kokoelmassa esineet sitten lopulta ovat.

Käytin edellä konditionaalia, olisi arvotettava, koska on kyseenalaista, hyväksytäänkö ajatustani laajemmalti. Voihan olla, että asioista vastaavat ja kiinnostuneet kaivautuvat juoksuhautoihinsa, eikä mitään muutosta saada aikaan. Kaikki pitää säilyttää ja uutta pitää silti saada museoihin. Jatketaan materiaalin keruuta ja huudetaan yhteiskuntaa apuun, kuten tähänkin saakka. En väitä, että esittämäni malli on oikea ja uskonkin, että käyttökelpoinen ratkaisu löytynee jostakin näiden kahden ääripään väliltä. Mutta sitä ei löydy ilman syvällistä keskustelua ja yhdessä sopimista ja kipeitäkin kompromisseja. Siinä on ilmailumuseoille, niiden henkilökunnalle, tukijoille ja kävijöille pureskeltavaa muutamaksi vuodeksi.

Mahdollisesti luotavaa kokoelmapolitiikkaa ei voida käskeä kaikille museoille ikään kuin mahtikäskynä, vaan järkevin tapa edetä on kirjoittaa luonnos ammatillisesti hoidettujen museoiden, K-SIM:n ja SIM:n sekä Ilmailumuseoyhdistys Ry:n yhteistyönä. Luonnos kiertää sen jälkeen Ilmavoimissa, Sotamuseossa, Finnairilla, Finavialla ja muilla ilmailumuseaalista materiaalia tuottavilla tahoilla sekä tietenkin muissa maamme ilmailumuseoissa ja kokoelmissa. Osapuolten on myös sitouduttava siihen, jotta politiikka olisi toimiva. Muuten emme pääse nykyisestä tilanteesta, jossa samaa materiaalia säilötään useisiin eri paikkoihin. Sen seurauksena yksikään ”uusi” museoitava lentokone ei pääse nauttimaan museaalista suojaa. Tosin koneitahan voidaan museoida vaikkapa Viroon, kuten nyt Hawkin kohdalla on tehty. Kotimaassa kun museoissa ei ole tilaa!

24.1.2014